Hiljaisuus.

Tiedättekö sen tunteen kun ei tee mieli tehdä mitään, nähdä ketään, ei nousta sängystä, olla vaan ja tuijottaa seinää? Se päivä kun kaikki vituttaa, mikään ei mee niinku piti ja pikkuhousutki hiertää persettä? Niin mäkin.

Haluisit vaan olla yksin. Hiljaisuudessa. Haluut kuulla vain sen äänen joka kuuluu kun on ihan hiljasta.Tiedättekö? Sellanen  loppumaton vihellys. Olla vaan ja hengittää. Tehdä jotain vain ja ainoastaan jos huvittaa, tai se on ihan välttämätöntä. Niinku käydä vessassa. Ja ehkä syödä. Todennäkösesti syödä.

Yleensä se hiljaisuuden, yksinolon ja oman tilan kaipuu kestää vaan hetken ja loppujenlopux se ihmisten näkeminen ei ole yhtään niin kamalaa ku kuvittelit. Mutta näitä päiviä sattuu aina välillä.
Varmasti lähes jokaiselle. Sitä kaipaa joskus olla yksin. Tai edes hiljaa toisen seurassa. Rauhassa.

Täällä käsitys rauhasta ja hiljaisuudesta on ehkä kuitenkin vähän erilainen kuin meillä. Olosuhdepakosta. Ihmisiä näkee jossain koko ajan, ja jos ei nää, niin ne kuulee. Täällä vietetään paljon aikaa ulkona. Kadulla. Pysähdytään juttelemaan naapurien kanssa. Kuitenkin joskus kolmen neljän aikaan yöllä, ehkä tiistaina tai keskiviikkona, jos just ei mee mopo tai auto ohi, voit nauttia hetken jonkun asteen hiljaisuudesta. Hetken.

Jos mä sanoisin, että mä haluun nyt yksin keskelle mettää, nuotion ääreen, kuuntelemaan hiljaisuutta, niin ei täällä ehkä ymmärrettäis mua.
Meijän mökkikulttuuriakin on varmaan vaikee ymmärtää..
Täällä kun on näitä ongelmia sähköjen kanssa, ja pyritään niin moderniin elämään kuin mahdollista, niin voisin kuvitella ettei näille tulis mieleenkään lähteä keskelle metsää, pieneen sähköttömään ja vedettömään mökkiin tuijottamaan nuotiota ja katselemaan tähtien loistetta. Ei menis näitten lomatoivelistalle. Näitten listalla on Miami ja Dubai.

Jopa sellanen normaali rauha ja hiljasuus on täällä lähes mahdoton. Normaalilla tarkotan sellasta suomalaista rauhaa. Että päivällä saa vähän meluta, mutta kymmeneltä kaikki on hiljaa, eikä musiikkia huudateta päivälläkään täysillä. Vaikka mä suljen kaikki ovet ja ikkunat, ulkoota kuuluu silti autojen ja mopojen äänet, puhetta, huutoa, koirien haukkumista, taputusta(täkäläinen ovikello), naapurissa automekaanikko saattaa testata tööttiä joskus 20 minuuttia putkeen(sillon on hermot oikeesti koetuksella), toisen naapurin kilpamopoja testataan ajamalla sataa meijän talon ohi. Yleensä illalla tai sunnuntaisin. Ah, miten rentouttavaa! Tosin paikalliseen talonrakennus-tyyliin ei juuri äänieristyksiä kuulu..

Onnex niitä v-mäisiä päiviä on kuitenki harvoin, ja meluunkin on tottunu. Ei se ärsytä enää yhtään niin paljon tai usein. Kyllä sitä hiljaisuutta ja rauhaa kaipaa, muttei enää kunnolla muista millasta se parhaimmillaan voi olla. Viime Suomen visiitillä mua ahdisti ekana yönä se hiljaisuus niin paljon, etten osannu nukkua.

 

Näinäkin päivinä on yleensä kuitenkin vähintään se yksi ihminen, jota silläkin maailman paskimmalla hetkellä kestää.
Se ei välttämättä oo se kaikkein rakkain ihminen.
Eikä se välttämättä oo aina sama ihminen.
Se on se ihminen, joka sopii siihen hetkeen tai vitutustilaan.
Se ihminen voi olla se, joka on vaan hiljaa sun seurassa.
Se joka kuuntelee.
Se joka ymmärtää.
Se, joka ohjaa sun ajatukset ihan muualle.
Tai se, joka saa sut aina nauramaan.
Tai niitä kaikkia ❤

Kun seinät kaatuu päälle, kenen seurassa mieluiten olisit?

Läski.

Tänään tunnen oloni läskiksi.
Oon tässä jo muutamia viikkoja valittanu miehelle, että kato nyt ku mä vaan lihon! Ja se vaan nauraa mulle. En tiiä oisko tässä nyt päällä myös joku pms-turvotus ja pms-ahmiminen, koska tänään(kin) vedin koko siestan jotain naamaani.
Tein mm.yhden ison perunarieskan(ku en enää muuta keksiny) ja vedin sen melkeen kokonaan margariinilla höystettynä telkkarin ääressä. Meinasin jo, että syön koko höskän ettei mies huomaa että sellanen on yleensä ollu olemassa, mutta toisix viimesen palan aikana teki jo tiukkaa, ja mies yllätti mut itse teossa. Ovelta huusi, että mitä sä syöt? Tänne asti tuoksuu! Sanoin että ku on nälkä. Se vaan nauro taas, otti mun isovarpaasta kiinni ja sano: ei se mitää, syö vaan. Onni on olla naimisissa miehen kanssa, jota ei haittaa jos on vähän pullukka ❤

Mutta siis, ihan aikuisten oikeesti tänään sen siestasyömisen jälkeen kun tungin farkkuja jalkaan, alko tuntuu siltä että jos sitä kuitenki vähä yrittäs laihtua. Siis mikäli tää nyt ei oo vaan jotain ohimenevää turvotusta. 

Talven aikana on tullu syötyä melko paljon suklaata, ja reklamoinki jo tossa kiskalla että kuin ne kehtaa tuoda jo jäätelöt esille??!! Kesähän on tietysti sitte se jätskin syönti-aika. Ku on kuuma siis. Ni on vaan pakko.

Mä oon täällä lopettanu kuitenki sen ainasen jojo-laihduttamisen mitä Suomessa tein. Tai no sanotaan oikeestaan niin että oon lopettanu sen syyllisyyden tuntemisen jokaisesta herkusta. Täällä syödään ihan eri tyyliin ku Suomessa. Syödään kaksi kertaa päivässä, lounas ja illallinen. Aamiainen on useimmiten nestemäinen(ei, en tarkoita kaljaa) ja välipalat ei oo millään tavoin säännöllisiä, jos niitä yleensä on. 

Oma syöminen vaihtelee kausittain. Aamupala on yleensä kahvia, jos herään ajoissa ja sen jälkeen matea(=teetä). Jos herään myöhään, niin pelkkää matea. Harvemmin tulee aamulla syötyä.

-tyypillinen aamupalaleipä-

Mutta jos syön aamupalaa, niin se ei oo mitään terveellistä. Täällä kiinteä aamupala on leipää, keksejä(suolasia tai makeita), wienereitä tai jogurttia. Jugurtti ois siis täällä se terveellisin aamupala. 

Tottakai voisin syödä myös terveellisen aamupalan, mutta maassa maan tavalla! Kuka nyt vetää mielummin kaurapuuroa ku uunituoreita wienereitä saa  leipomosta? Wienerinvihaajat?
Mä oon painotellu sillä tavalla, etten vedä niitä wienereitä joka päivä, vaan korkeintaan kerran viikossa. Nykyään taitaa mennä vaan kerran kuussa. Ei niitäkään kuitenkaan aina tee mieli.
Välipalat on mulle kausiluonteisia. Saatan viikon ajan syödä joka päivä jotain illalla ennen töihin lähtöä, ja sitten taas olla viikon tai pari syömättä mitään. Talvella on niin kylmä ettei tee mieli lähteä peiton alta jääkaapille ja kesällä niin kuuma, että ei tee mieli edes syödä. Paitsi jäätelöä.

Pääruoat on täällä melko epäterveellisiä. Syödään paljon pastaa, pitsaa, hampurilaisia, ranskalaisia.. Oon yrittäny saada kaiken uppo-paistetun ruoan vähemmälle, mutta kyllä me niitäkin joskus syödään. Pitsaa teen kerran viikossa. Mä vaan rakastan juustoa! Juusto on mun lempiruoka.

Oon yrittäny tasapainottaa näitten perusruokia valmistamalla niitä vähän terveellisemmin ja tietty jotain suomalaisia ruokia ruokavalioon. Mies onnex syö lähes mitä vaan.
Mutta kyllä täällä nautitaan ruoasta ihan eri lailla.
Oon oppinu tasapainoilemaan niin etten vedä napaa ihan överitäyteen joka aterialla. Alkuaikoina tein juurikin niin. Ajattelin että en selvii hengissä muuten. Oli se hankalaa tottua aamupalattomuuteen ja kahteen lämpimään ruokaan päivässä. Oikeesti ahdisti se 8-9 tuntia syömättömyyttä aterioiden välissä, ku on tottunu syömään muutaman tunnin välein.

-Lemon pie-

Alkuaikoina kävin anopin kanssa kuntosalilla. Kyllästyin jossain välissä ku tuntu että se on sitä samaa joka ikinen kerta. Se "kuntosali" oli siis jumppaa vanhan koulun salissa. Ei mitään välineitä. Jumppamatto lattialla, ohjaaja ja cd-soitin. Ja lisäx se oli just heti ruoan jälkeen. Ja just sinä aikana ku pelkäsin nälkäkuolemaa iltaan mennessä, jossen vedä vähintään kahta lautasellista ruokaa.

Vedä siinä sitte haarahyppyä sen jälkeen.
Kestin mä sitä kuitenki joku puolisen vuotta.. 

Sen jälkeen kokeiltiin kävelyä. Välillä jopa ihan koko perheen voimin. Joka ikinen ilta tunnin lenkki. Kyllästyin. Ei oo mun hommaa toi jokapäivänen liikunta. Sitä tais kestää sillai ajoittain aina muutama viikko kerrallaan.
Sitten päädyin kotijumppaan. Sen ainoo huono puoli on että kukaan ei pakota sua.
Mutta on se silti epäsäännöllisyydessäänkin(ah, kuinka kauniin pitkä suomalainen sana)ollut se pysyvin liikuntamuoto. Viime aikoina on vaan ollu jonkin asteen motivaatiopuutetta.

-Tamales-  

Laihduin tossa myös sinne ikuiseen ihannepainooni, lähinnä sillä kotijumpalla ja syömisen vähentämisellä. Mun tarkotus ei edes ollu laihtua. Mä kyllästyin ruokaan. Ei vaan maistunu. Vaikka ite kokkaan, ni en vaan keksiny joka päivä sellasta ruokaa mitä ois syöny nauttien. Täällä kun voileipää ei lasketa ruoax. Joten melko huomaamatta laihduin siihen painoon mihin oon aina pyrkiny. Vaan huomatakseni, että ei se ollutkaan sitä mitä halusin. Olin liian laiha. Mies oli sitä mieltä jo kauan ennen mua. Enkä mä siis ollu mitenkään alipainonen. Se ei vaan sopinu mulle.
Mutta nyt alkaa toi vyötärö kuitenki sen verran ahdistaa, että jotain on tehtävä. Jätän ehkä illallisen tänää välii.. Onnex oon

 siitä perunarieskasta vieläkin ihan ähkyssä.

-Luomuruokaa-

Messi.

Argentiinassa eletään nyt jännittäviä hetkiä. Joukkue, jossa pelaa maailman paras jalkapalloilija, on lähellä jäädä ulos ensi vuoden MM-kisoista. Joukkue, joka jäi toiseksi viime MM-kisoissa.

Täällä ollaan selvästi huolissaan. Tänään on näytön paikka. Mähän en siis näistä juuri ymmärrä, mutta jos Venezuela ei tänään kaadu, niin Argentiina joutuu pakkovoitto-peliin Uutta-Seelantia vastaan, mikäli voittaa seuraavat pelit, eli Perun ja Bolivian? Jotenki näin se menee, voin olla väärässäkin.. Mutta siis hei, jännää tää on silti!

Tunnin päästä alkaa peli, ja todennäköisesti suurin osa Argentiinasta on telkkarin äärellä. Vähintään sen ensimmäisen puolikkaan. Appi-ukolla on tapana lopettaa kattominen jos peli menee huonosti. Yleisesti ottaenkin täällä kritisoidaan selvästi enemmän kuin kannustetaan.
Jääkiekon MM-kisoja katellessa suomalaiset toki kiroilee ja huutaa, mutta myös kannustaa jatkuvasti, ja se joka musta on siinä kaikessa ihaninta: loppuun asti. Uskotaan, että se onni voi vielä kääntyä(no, ainakin jossei olla ihan 0-7 tilanteessa).

Täällä heitetään pyyhe kehään jo ensimmäisessä erässä.. Kaikkein elävimmin on jääny mieleen se 2014 MM-finaali. Argentiina-Saksa. Argentiina teki maalin, joka sitten hylättiin. Ette tiedä sitä ilon ja huudon määrää, itkua melkeen väännettiin. Mies juoksi jo ulos huutamaan kunnes se käskettiin takasin.
Ja sitten se Saksan maali. Siihen loppu ihan totaalisesti kaikki. Usko, toivo ja rakkauskin. Mä olin niin järkyttyny ja vihanen siitä petturuudesta, että teki mieli rynnätä ulos. Vielä pelin loputtua mietin mielessäni että ei nää jumalauta edes ansaitse voittaa tollasella asenteella. Puhun siis sillä hetkellä paikalla olleista henkilöistä (sori vaan!), en siis koko Argentiinan kansasta. Todellakaan.

Messi meni siitä paskamyrskystä niin hajalle, että se otti loparit maajoukkueesta. Ja sitten näytettiin joka tuutissa sitä itkevää pikkupoikaa, joka aneli Messiä jäämään. Itkin itsekkin. Oli se vaan kamalaa.
No, onnex Messi ja kumppanit palasi, ja taas se tekee siellä kaikkensa, mutta ei nyt vaan oo menny ihan putkeen..

Nyt uskon ja toivon koko sydämestäni, ja siihen viimeiseen minuuttiin saakka. Kyllä tää tästä. Vamos Argentina!!!!

Edit: Argentiina-Venezuela päättyi 1-1 , mutta jännitysnäytelmä jatkuu! Jos Paraquay voittaa Uruquayn seuraavan 15minuutin sisällä, Argentiina on jo automaattisesti ulkona MM-kisoista.. Vamos Uruquay!! 

Edit2: Uruquay voitti. Huh! Palataan lokakuussa asiaan..

Edit 05.10.2017
Argentiina-Peru 0-0
Mutta tuli taas tällanen yllättävä käänne(ainaki mulle), että siltikin on vielä pienenpieni mahdollisuus. Ens tiistaina pitää voittaa Ecuador. Ja Chilen pitää hävitä. Tai jotain sinne päin.
Että tiistaihin sitte vaan! Kisakatsomo kuittaa.

Siesta.

Tää liittyy oikeestaan erittäin paljon tohon edelliseen aiheeseen josta kirjotin, eli siitä kun työ-ajat on ihan hanurista. En sitä tajunnu edes mainita, koska asia alkaa olee itelle jo niin arkipäivää. Sitä asiaa, joka katkasee jokasen päivän keskeltä poikki, putiikit laitetaan kiinni ja missään ei näy ketään. Mennään syömään ja sitten maate. Siesta. Se kaiken pahan alku ja juuri.

No ei..on siestassa ne hyvätkin puolensa. Kesäkuumalla idea on erittäin toimiva. Ei kukaan halua keskellä kuuminta auringon paahdetta tehdä yhtään mitään. Kaikista vähiten töitä. Toki on niitä, jotka siestallakin työskentelee, mutta yleisesti ottaen kaikki paikat on kiinni. Isot supermarketit, jäätelöbaarit, huolto-asemat ja jotkut kioskit on auki. Meilläki on vihdoin nurkan takana siestalla auki oleva kioski, josta saa melkeen mitä tahansa, ja jo pelkkä tieto sen olemassaolosta rauhottaa mua. Jos jotain unohtu ostaa/tekee mieli, niin ei hätää! Ei tarvii miettiä minkä kioskin teoriassa pitäis olla auki ja onko niillä sitä mitä tarviin. Kyllä sitä ennenki pärjäs, mutta tuntuu se vaan jotenki ihanalta.

-Koiratkin nukkuu täällä siestan. Tai siis...varsinkin ne koirat.

Ja tietysti sairaalat on auki, mutta esim.lääkäri ei anna siestalle yleensä aikoja. Lähisairaalassa on siestalla vaan päivystys. Aikojahan täällä ei oikeestaan lääkärille anneta ollenkaan. Vuoroja annetaan aamulla ja iltapäivällä/illalla saapumisjärjestyksessä. Tai jos satut jonkun ajan saamaan, ni todennäkösesti se ei ainakaan ole siihen aikaan ku sulle on sanottu.
Vähä niinku kävisit aina päivystyksessä kun lääkärille tulee asiaa.

Kesäisin siesta auttaa jaksamaan koko päivän. Kuumuus väsyttää ihmistä. Eikä siesta aina tarkota sitä, että mennään nukkumaan! Siesta tarkottaa sitä, että rentoudutaan ja levätään. Joissain tapauksissa se voi olla se ainoo vapaa-aika mitä sulla on, joten yritetään myös nauttia elämästä. Oikeen kuumalla voi lähteä vaikka joelle tai uima-altaalle.
Siestalla tosin yleensä tehdään myös ne asiat, joita ei muuten kerkee tekemään. Mutta jos on aikaa, rentoudutaan. Vaikka se oiski vaan hetken.

Miksi talvellakin on siesta, on mulle vähän vielä hämärän peitossa. Se vaan on, koska se on aina ollu. Talvella siesta on se lämpimin aika ja sillon ois miellyttävintä olla töissä tai tehdä jotain. Mutta täällä mennään nukkumaan. Lämmitellään peiton alla.
Eihän täällä tietenkään lämpötilat, ainakaan meillä, laske talvella paljon nollan alapuolelle. Mutta harvalla on mitään lämmitystä kotona, ja kämppä on kylmänä 24/7. Herätessä toppatakki päälle, kokkaat ja pyykkäät toppatakki päällä. Syöt toppatakki päällä. Istut sisällä toppatakki päällä. Se ahdistaa.
Mutta ei se oo mitään verrattuna siihen, kun kesällä kokkaat keittiössä jossa on +38 astetta. Se se vasta ahdistaaki.
Syödessä hiki vaan valuu ja vituttaa.

Siesta on siis joinain vuodenaikoina mun mielestä vähän turha. Mutta jos se olis vaan kesällä, niin tottuisko siihen? Minä ehkä, mutta paikalliset? En usko. Ja jos siesta kiellettäis lailla, ni mä en enää kerkeis edes valittaa mun työ-ajoista ku olisin töissä vähintään 12 tuntia päivässä!

Maanantaistalauantaihin.

Mix mä en muka koskaan kerkee kirjottaa? Tää on ihan kamalaa. Aina muka kiire siivota tai kokata. Tänään, sunnuntain kiireettömyyden kunniaksi, siivosin vaatekaapin. Vaatekaapin?! Enkö mä enää sunnuntaisin keksi parempaa tekemistä??
Siihen hommaan tarviin tosin aina tarkkaan valitun ajankohdan. Eli että sänky on tyhjä miehistä ja koirista muutaman tunnin. Siihen saa sitte mukavasti tyhjentää koko vaatekaapin ja alottaa tyhjästä..
Aurinko paisto kirkkaalta taivaalta koko päivän ja t-paita keli. Ois voinu vaikka niittää rikkaruohot puutarhasta. TAI nauttia pari lasia siideriä ulkona. Mut tää meni nyt näin. Täällä mun päivät menee aina vähän näin. Mä en osaa edes kuvitella miten näin mun päivät menis jos ois lapsia.

Random kuveja.

Että sitä vaan, että kaipaan sitä aikaa kun töissä tuli oltua aamuvuorossa tai iltavuorossa n.5 päivää viikossa. Tää maanantaista lauantaihin joka aamu ja joka ikinen ilta, vaikka kuin ois vaan n.4 tuntia, on suoraan sanottuna ihan perseestä. Ei siinä välissä vaan saa tehtyä mitään kehittävää. Se tunne, että sun pitää mennä takasin töihin parin tunnin päästä, joka päivä, kun oot just tullu töistä, ei vaan jotenki oo se tunne mitä tahtoisin tuntea. Joka päivä. Vaikka työ onki maailman yksinkertasinta, ja oon ihan tossa oman kotini alakerrassa, ja käytännössä juomassa matea ja puhumassa paskaa aamut ja illat, niin miellän sen silti työksi ja työpaikaksi. Vaikka se onkin samalla anoppila. Ja vaikka samalla pesen pyykkiä ja käyn ostoksilla ja kokkaamassa, miellän sen silti työ-ajaksi.
Jos tähän vaikka joskus tottuis. Menee tää ihan rutiinilla jo, mutta jos sitä joku päivä ei enää tappelis niin paljo vastaan.. Vois varmaan mennä huonomminkin.

Kotiinpaluu.

Yli vuoden tauon jälkeen. Olen taas täällä.
Yli vuosi ei tunnu yli vuodelta, vaikka paljo onki tapahtunu. Meillä oli tossa pienimuotoisia netti-ongelmia(ilman wifiä yli 7kk, prkl), joka on suurin syy siihen miksi en oo kirjottanu.
Alkuperänen syy oli toissa keväänä varattu ihan ensimmäinen Suomen reissu sen jälkeen kun tänne tulin. Heti ku liput oli varattu, en osannu ajatella mitään muuta, ja koska päätin yllättää kaikki mahdolliset ihmiset siellä, oli jotenki hankalaa kirjottaa, koska mistä mä olisin kirjottanu ku kaikki ajatukset pyöri Suomessa?

 Mietin millasta on palata neljän vuoden jälkeen kotiin? Osaanko mä laittaa taas vessapaperit suoraan pönttöön? Jättää kengät eteiseen? Olla sukkasillani? Tai paljain varpain?
Mietin mitä kaikkea ostan ku meen ekan kerran kauppaan. Salmiakkia, suklaata, fetajuustoa, siideriä, ruisleipää, raejuustoa, maksamakkaraa..
Mietin, mitä pitää tuoda tänne takasin tullessa?
Millasta on nähdä taas kaikki rakkaat ihmiset? Sitäkin mietin, mutta yritin keskittyä ihan muihin juttuihin. Oon niin tottunu siihen että yritän olla ikävöimättä liikaa, koska täähän olis ihan tuskaa jos sitä kokoajan miettis millasta olis olla siellä kaikkien niitten ihmisten kanssa, jotka koko elämän on ollu siinä lähellä.
Mietin myös millasta on lähteä täältä. Miten mun mies pärjää ilman mua? Eikä se sille varmaan mitään helppoa ollu, koska ihan tosiaaan se oli pelänny että mä en tuu enää koskaan takasin..

Reissasin vielä sillai mukavasti, että lähdettiin täältä su-ma välisenä yönä anopin kanssa bussilla Buenos Airesiin, tehtiin perus shoppailukierros, koko yö ja koko aamu, ja pari tuntia ennenku anoppi lähti paluumatkalle, mä lähin lentokentälle. Sieltä Pariisin kautta Suomeen. Perillä olin keskiviikkona yöllä. Ja olin kyllä just sen näkönenki, että olin reissannu :D Pariisissa, vessassa kattelin peiliin, ja päätin ettei tälle nyt oikeen mitään voi tehdä, tax free-myymälässäki mulla oli myyjä kokoajan perseessä kiinni. Pariisi-Hki koneessa mun vieressä matkustaneet kaksi hienoa neitiä ei sanonu mulle sanaakaan.

 Kaheksan tuntia kattelin ihmisiä jotka tuli ja meni mun lähtö-aulassa. Ja sitten tuli ne suomalaiset. Suomalaiset on ihan jotain muuta. Ne vaan erottaa heti joukosta. Ei samaan tyyliin ku kiinalaiset ja japanilaiset, ulkonäön perusteella, vaan niitten perus olemus on niin suomalainen, että se on järkyttävää. Koomista. Minkä ihmeen takia me kammotaan niin kamalasti muita ihmisiä? Istua tuntemattoman viereen? Puhua tuntemattomalle? Heti kun se lähtö-aula täytty suomalaisista, tuli ihan eri fiilis.. Jollain tosi epämukavalla tavalla kotoisa fiilis.

Argentiinaan palatessa olin surullinen ja ilonen. Sellanen kunnon tunteiden sekamelska. Taas joutuu jättämään kaikki ne rakkaat sinne, ja taas pääsee palaamaan kaikkien rakkaitten luokse tänne. En oo koskaan ennen tuntenu mitään sellasta. Amsterdamin kentällä ku istuin koneessa, lähössä Buenos Airesiin päin, näin alla olevan kyltin. Nieleskelin iloista ja surullista itkua. Jos mä oisin nähny sen jo Suomeen mennessä, fiilikset ois varmaan ollu aika samat.