Mitä tänään syötäisiin?

Täällä ruoanvalmistus nakitetaan yleensä sille talouden jäsenelle, jolla on siihen eniten aikaa. Se voi olla vaimo, mummo, tytär, sisar, anoppi, käly, äiti ja mitä näitä nyt on. Yleensä siis nainen. Olosuhteista riippuen myös miehet kokkaa, mutta normaalisti miesten tehtäväksi jää se jokasunnuntainen grillaus. Näin naisille annetaan vapaapäivä. Vapaapäivään sisältyy yleensä jälkien siivous, salaatin tai muun lisukkeen valmistus, grillaukseen tarvittavien välineiden etsiminen ja tietysti tiskaus.

-sunnuntairuokaa-

Meillä ruoanvalmistus on mun vastuulla. Laitan ruoan siis mulle ja miehelleni, ja syödään meidän kotona. Joittenkin mielestä se on kummallista ja ne kyselee, että ai, siis ettekö te syökkään anoppilassa? Ei. Ei syödä. Meillä on oma koti, jossa on keittiö ruoanlaittoa varten. Vaikka me asutaan käytännössä samassa talossa(yläkerrassa) anopin ja appi-ukon kanssa ni ei se mun mielestä tarkota sitä että meijän pitää myös syödä joka päivä yhdessä. Mutta täällä se ois ihan normaalia. Ja siksi mun suomalainen tapani syödä kotonani herättää hänmästystä.

Mä tykkään laittaa ruokaa, oon siinä hommassa parantunu huomattavasti täällä ollessa(saarioisten roiskeläppiä ei saa mistään) ja kaikki mikä Suomessa tuntu vaivalloiselta ja aikaavievältä valmistuu nyt kädenkäänteessä.

-Mutta ei aina voi onnistua..-

Mutta mikä on ruoanlaitossa se veemäisin osuus? Mikä se teille on?
Mulle se on se päätöksenteko. Mitä tänään syötäisiin? Oon muutenkin luonteeltani helvetin huono päättämään asioita pohtimatta niitä ensin joka kantilta, joten toi jokapäivänen vaikeaakin vaikeampi päätös lautasen täytteestä on jokseenkin rasittava. Ei joka päivä, mutta kyllä niitä päiviä on. Runsaasti. Ja oon varma etten oo ainoo. Jos jollain ei tätä ongelmaa ole, voi mieluusti kertoa miten sen voi välttää, kiitos.

-Kala-milanesat-

Mies on kaikkiruokanen. Saatan tehdä sille salaatin ja pihvin ja se on onnensa kukkuloilla. Sinänsä siis helppo tapaus. Veli kerran sano, että jos laittaa suolaa pöydälle, ni se syö sen pöydän. Eikä se ees ole kauheen kaukaa haettua.
Tein sille tänään pestoa ja se laitto sitä ensin riisin sekaan, sitten pihvin päälle ja lopulta jopa salaattiin. Meni puoli purkkia. Väittäisin melkeen että se tykkäs. Se vähintään maistaa mitä tahansa. Joskus se kysyy puolet syötyään, että mitä tää on? Jos oon tehny jotain uutta.
Salmiakista se ei tykkää. Ja on yx paikallinen pataruoka, jota se ei suostu syömään. Muuten menee kaikki. Itse oon nirsompi, vaikka täällä ollessa oon alkanu kyllä syömään huomattavasti monipuolisemmin.

-Luomuruokaa-

Suomessa oli niin helppoa! Söi mitä sattu, ja sillon kun oli nälkä! Työ-ajoista riippuen en välillä kokannu viikkoihin mitään makaroonia vaikeempaa. Voileivällä pärjäs niin hyvin. Sitä just valittelin yx päivä äitille skypessä, että kun täällä voileipää ei tunnusteta ateriaksi. Huoh.. Elämä ois niin paljo helpompaa.
Onhan lämmin ruoka tietysti paljon terveellisempää, eikä täälläkään nyt ihan joka päivä oo pakko syödä kahta lämmintä ateriaa, mutta niinku suunnilleen. Meillä syödään klo 13 ja klo 21-23. Illalla kun eioo kiire enää minnekkään niin aikataulu on vapaampi.

Mä etin usein netistä reseptejä, jotta sais ideoita mitä kokata. Usein siinä vaan käy niin että mulla on lopulta monen monta hyvää salaattikastikeohjetta, 100 tyyliä valmistaa peruna, jälkkärireseptejä vuoden tarpeix ja kauhee kiire päättää mitä sinä päivänä syödään.

Ja jos mieheltä kysyy niin vastaus on useimmiten: Mitä sä vaan haluat, rakas. Yritän olla kyselemättä usein etten vaan vedä sitä avokämmenellä päin näköä. Ei se ymmärrä etten mä lämpimikseni kysele.
MUTTA on siitä joskus myös apua ❤ Joskus sillä on joku ehdotus, ja sillon tällön se saattaa jopa ohimennen ilmaista mitä sen tekis mieli syödä. Ihan kysymättä.

-aamupala-

Mä lähen tästä nyt tekasemaan pitsaa. Mies on laihdutuskuurilla, joten sille pieni pitsa. Tein myös tomaattikeittoa.
Laihduin ensin ite tän miehen dietin myötä, koska tottakai puolisoa pitää tukea kaikessa, mutta sitten mä tajusin alkaa syömään salaa kun se on lenkillä...

-snägäriruokaa-

Hiljaisuus.

Tiedättekö sen tunteen kun ei tee mieli tehdä mitään, nähdä ketään, ei nousta sängystä, olla vaan ja tuijottaa seinää? Se päivä kun kaikki vituttaa, mikään ei mee niinku piti ja pikkuhousutki hiertää persettä? Niin mäkin.

Haluisit vaan olla yksin. Hiljaisuudessa. Haluut kuulla vain sen äänen joka kuuluu kun on ihan hiljasta.Tiedättekö? Sellanen  loppumaton vihellys. Olla vaan ja hengittää. Tehdä jotain vain ja ainoastaan jos huvittaa, tai se on ihan välttämätöntä. Niinku käydä vessassa. Ja ehkä syödä. Todennäkösesti syödä.

Yleensä se hiljaisuuden, yksinolon ja oman tilan kaipuu kestää vaan hetken ja loppujenlopux se ihmisten näkeminen ei ole yhtään niin kamalaa ku kuvittelit. Mutta näitä päiviä sattuu aina välillä.
Varmasti lähes jokaiselle. Sitä kaipaa joskus olla yksin. Tai edes hiljaa toisen seurassa. Rauhassa.

Täällä käsitys rauhasta ja hiljaisuudesta on ehkä kuitenkin vähän erilainen kuin meillä. Olosuhdepakosta. Ihmisiä näkee jossain koko ajan, ja jos ei nää, niin ne kuulee. Täällä vietetään paljon aikaa ulkona. Kadulla. Pysähdytään juttelemaan naapurien kanssa. Kuitenkin joskus kolmen neljän aikaan yöllä, ehkä tiistaina tai keskiviikkona, jos just ei mee mopo tai auto ohi, voit nauttia hetken jonkun asteen hiljaisuudesta. Hetken.

Jos mä sanoisin, että mä haluun nyt yksin keskelle mettää, nuotion ääreen, kuuntelemaan hiljaisuutta, niin ei täällä ehkä ymmärrettäis mua.
Meijän mökkikulttuuriakin on varmaan vaikee ymmärtää..
Täällä kun on näitä ongelmia sähköjen kanssa, ja pyritään niin moderniin elämään kuin mahdollista, niin voisin kuvitella ettei näille tulis mieleenkään lähteä keskelle metsää, pieneen sähköttömään ja vedettömään mökkiin tuijottamaan nuotiota ja katselemaan tähtien loistetta. Ei menis näitten lomatoivelistalle. Näitten listalla on Miami ja Dubai.

Jopa sellanen normaali rauha ja hiljasuus on täällä lähes mahdoton. Normaalilla tarkotan sellasta suomalaista rauhaa. Että päivällä saa vähän meluta, mutta kymmeneltä kaikki on hiljaa, eikä musiikkia huudateta päivälläkään täysillä. Vaikka mä suljen kaikki ovet ja ikkunat, ulkoota kuuluu silti autojen ja mopojen äänet, puhetta, huutoa, koirien haukkumista, taputusta(täkäläinen ovikello), naapurissa automekaanikko saattaa testata tööttiä joskus 20 minuuttia putkeen(sillon on hermot oikeesti koetuksella), toisen naapurin kilpamopoja testataan ajamalla sataa meijän talon ohi. Yleensä illalla tai sunnuntaisin. Ah, miten rentouttavaa! Tosin paikalliseen talonrakennus-tyyliin ei juuri äänieristyksiä kuulu..

Onnex niitä v-mäisiä päiviä on kuitenki harvoin, ja meluunkin on tottunu. Ei se ärsytä enää yhtään niin paljon tai usein. Kyllä sitä hiljaisuutta ja rauhaa kaipaa, muttei enää kunnolla muista millasta se parhaimmillaan voi olla. Viime Suomen visiitillä mua ahdisti ekana yönä se hiljaisuus niin paljon, etten osannu nukkua.

 

Näinäkin päivinä on yleensä kuitenkin vähintään se yksi ihminen, jota silläkin maailman paskimmalla hetkellä kestää.
Se ei välttämättä oo se kaikkein rakkain ihminen.
Eikä se välttämättä oo aina sama ihminen.
Se on se ihminen, joka sopii siihen hetkeen tai vitutustilaan.
Se ihminen voi olla se, joka on vaan hiljaa sun seurassa.
Se joka kuuntelee.
Se joka ymmärtää.
Se, joka ohjaa sun ajatukset ihan muualle.
Tai se, joka saa sut aina nauramaan.
Tai niitä kaikkia ❤

Kun seinät kaatuu päälle, kenen seurassa mieluiten olisit?