Hiljaisuus.

Tiedättekö sen tunteen kun ei tee mieli tehdä mitään, nähdä ketään, ei nousta sängystä, olla vaan ja tuijottaa seinää? Se päivä kun kaikki vituttaa, mikään ei mee niinku piti ja pikkuhousutki hiertää persettä? Niin mäkin.

Haluisit vaan olla yksin. Hiljaisuudessa. Haluut kuulla vain sen äänen joka kuuluu kun on ihan hiljasta.Tiedättekö? Sellanen  loppumaton vihellys. Olla vaan ja hengittää. Tehdä jotain vain ja ainoastaan jos huvittaa, tai se on ihan välttämätöntä. Niinku käydä vessassa. Ja ehkä syödä. Todennäkösesti syödä.

Yleensä se hiljaisuuden, yksinolon ja oman tilan kaipuu kestää vaan hetken ja loppujenlopux se ihmisten näkeminen ei ole yhtään niin kamalaa ku kuvittelit. Mutta näitä päiviä sattuu aina välillä.
Varmasti lähes jokaiselle. Sitä kaipaa joskus olla yksin. Tai edes hiljaa toisen seurassa. Rauhassa.

Täällä käsitys rauhasta ja hiljaisuudesta on ehkä kuitenkin vähän erilainen kuin meillä. Olosuhdepakosta. Ihmisiä näkee jossain koko ajan, ja jos ei nää, niin ne kuulee. Täällä vietetään paljon aikaa ulkona. Kadulla. Pysähdytään juttelemaan naapurien kanssa. Kuitenkin joskus kolmen neljän aikaan yöllä, ehkä tiistaina tai keskiviikkona, jos just ei mee mopo tai auto ohi, voit nauttia hetken jonkun asteen hiljaisuudesta. Hetken.

Jos mä sanoisin, että mä haluun nyt yksin keskelle mettää, nuotion ääreen, kuuntelemaan hiljaisuutta, niin ei täällä ehkä ymmärrettäis mua.
Meijän mökkikulttuuriakin on varmaan vaikee ymmärtää..
Täällä kun on näitä ongelmia sähköjen kanssa, ja pyritään niin moderniin elämään kuin mahdollista, niin voisin kuvitella ettei näille tulis mieleenkään lähteä keskelle metsää, pieneen sähköttömään ja vedettömään mökkiin tuijottamaan nuotiota ja katselemaan tähtien loistetta. Ei menis näitten lomatoivelistalle. Näitten listalla on Miami ja Dubai.

Jopa sellanen normaali rauha ja hiljasuus on täällä lähes mahdoton. Normaalilla tarkotan sellasta suomalaista rauhaa. Että päivällä saa vähän meluta, mutta kymmeneltä kaikki on hiljaa, eikä musiikkia huudateta päivälläkään täysillä. Vaikka mä suljen kaikki ovet ja ikkunat, ulkoota kuuluu silti autojen ja mopojen äänet, puhetta, huutoa, koirien haukkumista, taputusta(täkäläinen ovikello), naapurissa automekaanikko saattaa testata tööttiä joskus 20 minuuttia putkeen(sillon on hermot oikeesti koetuksella), toisen naapurin kilpamopoja testataan ajamalla sataa meijän talon ohi. Yleensä illalla tai sunnuntaisin. Ah, miten rentouttavaa! Tosin paikalliseen talonrakennus-tyyliin ei juuri äänieristyksiä kuulu..

Onnex niitä v-mäisiä päiviä on kuitenki harvoin, ja meluunkin on tottunu. Ei se ärsytä enää yhtään niin paljon tai usein. Kyllä sitä hiljaisuutta ja rauhaa kaipaa, muttei enää kunnolla muista millasta se parhaimmillaan voi olla. Viime Suomen visiitillä mua ahdisti ekana yönä se hiljaisuus niin paljon, etten osannu nukkua.

 

Näinäkin päivinä on yleensä kuitenkin vähintään se yksi ihminen, jota silläkin maailman paskimmalla hetkellä kestää.
Se ei välttämättä oo se kaikkein rakkain ihminen.
Eikä se välttämättä oo aina sama ihminen.
Se on se ihminen, joka sopii siihen hetkeen tai vitutustilaan.
Se ihminen voi olla se, joka on vaan hiljaa sun seurassa.
Se joka kuuntelee.
Se joka ymmärtää.
Se, joka ohjaa sun ajatukset ihan muualle.
Tai se, joka saa sut aina nauramaan.
Tai niitä kaikkia ❤

Kun seinät kaatuu päälle, kenen seurassa mieluiten olisit?