Yli vuosi ei tunnu yli vuodelta, vaikka paljo onki tapahtunu. Meillä oli tossa pienimuotoisia netti-ongelmia(ilman wifiä yli 7kk, prkl), joka on suurin syy siihen miksi en oo kirjottanu.
Alkuperänen syy oli toissa keväänä varattu ihan ensimmäinen Suomen reissu sen jälkeen kun tänne tulin. Heti ku liput oli varattu, en osannu ajatella mitään muuta, ja koska päätin yllättää kaikki mahdolliset ihmiset siellä, oli jotenki hankalaa kirjottaa, koska mistä mä olisin kirjottanu ku kaikki ajatukset pyöri Suomessa?
Mietin millasta on palata neljän vuoden jälkeen kotiin? Osaanko mä laittaa taas vessapaperit suoraan pönttöön? Jättää kengät eteiseen? Olla sukkasillani? Tai paljain varpain?
Mietin mitä kaikkea ostan ku meen ekan kerran kauppaan. Salmiakkia, suklaata, fetajuustoa, siideriä, ruisleipää, raejuustoa, maksamakkaraa..
Mietin, mitä pitää tuoda tänne takasin tullessa?
Millasta on nähdä taas kaikki rakkaat ihmiset? Sitäkin mietin, mutta yritin keskittyä ihan muihin juttuihin. Oon niin tottunu siihen että yritän olla ikävöimättä liikaa, koska täähän olis ihan tuskaa jos sitä kokoajan miettis millasta olis olla siellä kaikkien niitten ihmisten kanssa, jotka koko elämän on ollu siinä lähellä.
Mietin myös millasta on lähteä täältä. Miten mun mies pärjää ilman mua? Eikä se sille varmaan mitään helppoa ollu, koska ihan tosiaaan se oli pelänny että mä en tuu enää koskaan takasin..
Reissasin vielä sillai mukavasti, että lähdettiin täältä su-ma välisenä yönä anopin kanssa bussilla Buenos Airesiin, tehtiin perus shoppailukierros, koko yö ja koko aamu, ja pari tuntia ennenku anoppi lähti paluumatkalle, mä lähin lentokentälle. Sieltä Pariisin kautta Suomeen. Perillä olin keskiviikkona yöllä. Ja olin kyllä just sen näkönenki, että olin reissannu :D Pariisissa, vessassa kattelin peiliin, ja päätin ettei tälle nyt oikeen mitään voi tehdä, tax free-myymälässäki mulla oli myyjä kokoajan perseessä kiinni. Pariisi-Hki koneessa mun vieressä matkustaneet kaksi hienoa neitiä ei sanonu mulle sanaakaan.
Kaheksan tuntia kattelin ihmisiä jotka tuli ja meni mun lähtö-aulassa. Ja sitten tuli ne suomalaiset. Suomalaiset on ihan jotain muuta. Ne vaan erottaa heti joukosta. Ei samaan tyyliin ku kiinalaiset ja japanilaiset, ulkonäön perusteella, vaan niitten perus olemus on niin suomalainen, että se on järkyttävää. Koomista. Minkä ihmeen takia me kammotaan niin kamalasti muita ihmisiä? Istua tuntemattoman viereen? Puhua tuntemattomalle? Heti kun se lähtö-aula täytty suomalaisista, tuli ihan eri fiilis.. Jollain tosi epämukavalla tavalla kotoisa fiilis.
Argentiinaan palatessa olin surullinen ja ilonen. Sellanen kunnon tunteiden sekamelska. Taas joutuu jättämään kaikki ne rakkaat sinne, ja taas pääsee palaamaan kaikkien rakkaitten luokse tänne. En oo koskaan ennen tuntenu mitään sellasta. Amsterdamin kentällä ku istuin koneessa, lähössä Buenos Airesiin päin, näin alla olevan kyltin. Nieleskelin iloista ja surullista itkua. Jos mä oisin nähny sen jo Suomeen mennessä, fiilikset ois varmaan ollu aika samat.
