Riita

Mitä ihmiset tekee, kun riitelee puolisonsa kanssa? Siis tarkotan sellasta ihan yleistä parisuhderiitaa, joka ajoittain tuntuu maailmanlopulta, ja joskus taas et kolmen minuutin päästä enää muista mistä koko juttu sai alkunsa.
Oon miettiny, että tunteeko muut riitelemisen ulkomailla asuessa jotenki erilaisena? Onko riitely erilaista eri maissa? Kuulostaa tyhmältä, mutta luulen että jostain kulttuurieroista johtuen esim.tappelun aiheet saattaa olla joskus meille normaalista poikkeavia? Henkilökohtasesti en nyt välttämättä oo sellasiin kauheesti törmänny, tai en ainakaan muista, vaikka on varmasti tapeltu usein hyvinkin typeristä jutuista. No, alkuaikoina kyllä nahisteltiin siitä, kun en nyt tajunnu että ei kukaan saa nähdä mua pyyhkeeseen kietoutuneena. Kun asuttiin vielä tuola alakerrassa niin suihkusta kävelin kyllä aina makuuhuoneeseen pyyhe päällä, eikä siitä tullu mitään ongelmaa. Mutta sitten jos joku toinen mies näkee mut pyyhe päällä, niin se ei todellakaan oo hyväksyttävää. Meillä taas saunakulttuurin takia siinä eioo mitään ihmeellistä. Sitä ihmettelen edelleen miten mä voin kuitenki mennä uimaan julkisella paikalla bikineissä? Kyllähän siinä nyt näkyy paljasta pintaa huomattavasti enemmän ku pyyhe ympärillä. Mutta nää on näitä kulttuurieroja :)

Miten te riitelette? Mä oon mykkäkoulu-ihminen. Sitä voi kestää monta päivää. Joskus jätän mieheni jopa ilman ruokaa. No, yleensä kyllä aina löytyy jotain syötävää, oon niin  kiltti, ettei se loppujenlopux nälkäänsä varmasti kuole. Mies liittyy yleensä mun mykkäkouluun mukaan, se on jo oppinu, ja pikkuhiljaa se alkaa sitten tekemään rauhaa jollain pienillä eleillä, kuten kaatamalla mehua syödessä myös mun lasiin, hiljentämällä telkkarin ääntä kun yritän nukkua, koskemalla varpailla mun varpaita peiton alla, sellasia juttuja että tajuun että nyt sille alkaa riittää. Sitte jatkan vielä hetken ja lopetan. Itekkin kyllästyn, tai oikeestaan tylsistyn puhumattomuuteen melko nopeesti.
Mykkäkouluni aikana tykkään tehdä suursiivouksia. Kauheen mielelläni nukkuisin ärsytykseni pois, mutta jostain syystä en juuri silloin pysty nukkumaan. Energia on pakko purkaa johonkin, ja kieltämättä siivoominenhan on hyödyllinen tapa purkaa sitä. Normaalin siivoomisen ja raivopäissään siivoomisen ainoo ero on se, että hiukan ärtyneenä siivotessa mua ei haittaa häiritä miehen siestaa, päiväunia tai telkkarin kattomista tms. Normaalisti yritän antaa olla sen rauhassa sen hetken ku se siestalla kerkee rentoutua, ja yleensä oon sen seurana. Vihasena vaihdan vaikka lakanat sen ollessa sängyssä. Kyllä se siitä nousee. Yleensä se ottaa nää mun vihasiivoukset aika hyvin. Ja parempi niin.

Asioista heti, ja suoraan puhuminen ei myöskään oo kauheesti meijän juttu..Mulla siitä syystä, että  jos mun pitää puhua tunteistani ni alan vaan automaattisesti itkemään. Vaikka kuinka oisin  hetkeä ennen raivon vallassa suunnitellu kaiken sanottavan täydellisesti, ni kun avaan suuni niin ei se vaan toimi. Kaikki hyödyllinen unohtuu. Sama homma jos mun pitäs puhua tunteistani julkisesti. Tai pitää puheen? No en varmasti pidä! Täällä on tollasia ärsyttäviä tapoja, joissa vaikka synttärisankaria pitää onnitella kaikkien kuullen oikeen siirappisesti. Ja vastaavasti synttärisankari sitten kiittää kaikkia yhdessä oikeen tunteellisella puheella. En varmasti sano mitään! Kiitosta vaan kaikille! (Tää on muuten jo tapahtunu, ja siitä on videomateriaalia. EN julkase)

Mutta sitten on se toinen juttu, johon vihasiivous taas ei auta. Pitäis avautua jollekkin. Kenelle? Oon oppinu että täällä pitää valita hyvin tarkkaan ihmiset joille luottaa syvimmät ajatuksensa. En halua yleistää, mutta täällä juorutaan ja ollaan kateellisia. Hyviä ystäviä on siis vaikea löytää. Joskus tulee sanottua jollekkin leikkelekaupan tytölle jotain yleispätevää pahaa miehistä,vitutuksen vallassa, mutta mä oon kuitenki suomalainen, joten en avaudu tuntemattomille koko elämääni.
 Jostain syystä nää tuntuu olevan myös kovin tarkkakatseisia siitä, että jos oot jostain syystä surullinen, etkä onnistu peittämään sitä tarpeeksi lahjakkaasti niin varmasti joku kioskin rouva kattoo sua sellasella kyllä se siitä-katseella, että alkaa ihan itkettää. Tutummat jopa kyselee että mikäs nyt on. Tutummalla tarkotan sitä lempileipomon myyjää. Joskus tekee mieli avautua oikeen kunnolla mutta jätän tekemättä koska kohta tietää koko kylä ja se ois ikävää. Sitten saat viikon katella niitä kyllä se siitä-katseita ympäri kylää, vaikka kuin oisit ollu vaan surullinen siitä tappelusta joka sai alkunsa likasista sukista.
Tietysti on aina joku, jolle voi kirjottaa näppäimistö sauhuten ja avautua kaikki, ja kyllä sekin jo helpottaa huomattavasti, mutta ei se vaan oo sama asia ku puhua asiasta kasvotusten.

Ja mitä sitten, jos kiukkusiivous tai leikkelekaupan tytölle heittämäsi miehet on perseestä-kommentti ei riitä?  Sillon kun on sellanen olo että nyt on pakko päästä pois rauhottumaan. Mutta minne? On kuitenki eri asia kiukutella omassa vessassa tai keittiössä, kuin vaikka kaverin luona. Kotiinkin on kuitenki vähän turhan pitkä matka. Vaikka alat niitä lentolippuja kiukuspäissäsi kattomaan, niin tajuut kuitenki että ehkä se riita on jo päättyny muutaman kuukauden päästä, kun sen lähdön aika tulis. Ei kukaan oo niin lahjakas mykkäkouluilija. Että ei täältä ovet paukkuen ainakaan kovin kauas lähetä. Matkalaukkuunkaan ei mahdu läheskään kaikki mun tavarat, joten mitäs mä niille teen kun maailmanloppuriitaa pukkaa?
 Joskus oon kokeillu kävelylenkkiä. Se on teoriassa kauheen hyvä idea, mutta käytännössä en ymmärrä miten ihmiset uskaltaa lenkkeillä täällä. Vihasia koiria joka nurkalla. Siestalla ja öisin ne on vielä jotenki ärsyyntyneempiä ku normaalisti. Anoppi käy kävelyllä kepin kanssa. Koirat vihaa sitä. Musta koirat yleisesti ottaen tykkää, ja oonki ystävystyny monen paikallisen kulkukoiran kanssa. Välillä oon saanu anopin vihasex, koska taas joku kulkukoira seuras meitä kotiin asti, koska annoin sille huomiota. Niin joskus käy. Oon yrittäny muuttaa tapani. Vaikka ois kuin söpö koiruli niin tutustuminen ei mee enää moikkaamista pidemmälle. Adoptoisin ne kaikki, mutta ku ei meille nyt vaan mahdu. Noudan ne sitte ku mulla on iso kartano missä ne voi kaikki telmiä yhdessä <3

 Mutta siis kävelylenkeillä vastaan tulevat koirat ei oo niin ystävällisiä tapauksia kuin esim. jossain turistipaikoilla tai ravintoloissa ruokaa kerjäävät koirat. Suuri osa on pihoissa aidan takana, mutta sitten on niitä vapaita reviiriään vahtivia tapauksia. Kävelylenkit ei siis oikeen käy. Ja juoksemista en suosittele kenellekkään, koska koirat lähtee satavarmasti perään. Vois tietysti toimia myös inspiraationa juosta kovempaa, mutta kyllä ne mut kiinni saa. En mä niin kovaa juokse.

Julkisesti täällä ei kanssa riidellä. Kulissia pidetään yllä. Erot saattaakin tulla ihan puista. Esim. Jos me riidellään niin appivanhemmat yleensä saattaa tietää, tai sitten ei, mutta jos nyt just on joku supertärkee sukujuhla johon on ihan pakko osallistua niin kyllä siellä sitten näytellään onnellista pariskuntaa vaikka ois kuin sukset ristissä jostain viimesestä suklaapalasta.

Miten te siis teette sen? Onko se jossain erilaista? Musta ois kauheen kiva opetella riitelemään jotenki rakentavasti, ja suoraan sanottuna oon kyllästyny mykkäkouluihin. Mitä muuta sitä voi kehittää? Vinkkejä? :D

Rauhaisaa joulunodotusta kuitenkin kaikille! :P