Koti

Käytiin tänään aamulla hakemassa postista pari pakettia. Kaheksalta kun herättiin oli jo tuskallisen kuuma. Postin ympäri meni jono nuoria (15v. -) tyttöjä, jotka oli nostamassa lapsilisää. Jostain syystä mun paketit tulee aina just samaan aikaan ku lapsilisät. Siellä sitte kattelen niitä nuoria neitejä ja niitten lapsia ja tulee jotenki epäuskonen olo. Kaikki ne tytöt on jo äitejä! Ite sen ikäsenä en ollu ees miettiny lapsiasioita sen kummemmin. Vieläkään mua ei huvita ajatella asiaa ja aika alkaa olee jo vähissä. Ja ne tytöt siellä (hyvin todennäkösesti ne jonottaa vieläkin) tulee olee jo mummoja mun iässä!? Mua lähinnä järkyttää ajatus.

Sain maksettua pakettini (argentiinassa jo lähtöpäässä maksetuista paketeista joutuu maksaa vielä lisää, yllätys) ja siirryin tullin puolelle jossa Fabian jonotti mun puolesta. Tullin puolella ne on vielä hitaampia ku postin puolella, ja mietin miten Suomessa postin toiminta on taivaallisen nopeeta.. Ennen töissä tavallisen paketin luovuttaminen oli helpompi homma ku postimerkin myyminen. Ja paketin hakeminen keskustasta tuntu aina tuskalta, mutta nyt tiedän että ei se tuskaa ollu nähnykkää. Työntekijät yllättäen vitsaili jotain mun pakettien sisällöistä ja itse tein samoin, jotta jatkossakin mua palvellaan mahdollisimman hyvin.
Vihdoin saadaan paketit ja lähettiin kantamaan niitä autoon. Kadun vieressä vesilätäkössä makasi koira. Veikkaan että kolmen aikaan iltapäivästä oon samoissa fiiliksissä.
Paketit odottaa  vielä avaamista. Säästin ne siestax. Sillon pääsen vihdoin salmiakkien kimppuun,  jota oon odottanu tässä jo jonkin aikaa niinku lapset joulua. Kotimatkalla autossa soi R.E.M Losing my religion, ja jostain syystä miettiessäni siinä kuin ihanaa että on ihmisiä jotka vielä muistaa mua (kyllä, niitä on muitakin kun äiti)  ja ilahduttaa mua välillä yllätyspaketeilla, teki melkeen mieli itkeä pikkusen.

Joskus mietin että mitä mä teen täällä, miten mä jouduin tänne ja koska mä pääsen kotiin? Tunnen tottakai täällä olevan kotini kodiksi, mutta joskus tulee sellasia epätodellisia tunnetiloja joissa tajuun, että en todennäkösesti oo vieläkään ymmärtäny mitä oon tehny. Tai en ainakaan oo vielä sisäistäny, että suurella todennäköisyydellä mä asun täällä loppuelämäni, tää on nyt mun koti. Ja se tuntuu joskus kauheelta.
Ne yölliset "missä mä oon?"-heräämiset on sentään jo aika paljolti loppunu..
Kuten sanoin joskus aiemmin, mulle kaikki ihmiset siellä Suomessa on just siellä missä ne oli ku mä lähdin. En vaan voi käsittää että ajan kanssa asiat muuttuu, ihmiset muuttuu ja ehkä jopa ystävät unohtuu/unohtaa. Vaikee kuvitella että kaikki ei ookkaan ennallaan kun mä meen kotona käymään. En nyt tarkota tällä että tuntisin itteni jotenki hylätyx. En tunne. Tiedän kyllä etten pidä yhteyttä juuri keneenkään. Tää voi kuulostaa tyhmältä, mutta se tuntuu vaan siltä että oon tässä nyt vähän lomilla, ilmottelen itestäni facebookin välityksellä sen mitä muitten pitää tietää, ja että ne tietää että mulla on kaikki hyvin, ja mikä tärkeintä, jutellaan sitte ku nähdään. Siltä musta tuntuu. Ja veikkaan että monesta muusta myös siellä päässä.

Kun mä sanoin muuttavani tänne, tuntu että kaikki on kauheen kiinnostuneita. Ihmiset jotka ei ees ollu niin läheisiä. Ja se on ihan ymmärrettävää. Onhan se aina jännää kun jollekkin tutulle tapahtuu jotain jännää. Ja moni on varmasti kateellinen, ku asun  täällä. Itekki aina haaveilin ulkomailla asumisesta. En tosin ehkä loppuelämäx ajatellu lähteväni, mutta...elämä on. Tiedän ettei kukaan usko tätä, mutta totuus on että sitten kun sä asut siellä ulkomailla tarpeex kauan, ni se on käytännössä ihan sama missä asut. Siis tarkotan sitä, että ihan sitä samaa elämää se on. Ei ne ongelmat siitä juurikaan muutu. Tai ainaki mä koen sen näin. Edelleen sitä on sama ihminen, tykkää samoista asioista, varmasti myös joistain uusista asioista, joista ei ennen tienny mitään, mutta pohjimmiltaan ihminen ja elämä on ihan sitä samaa. Voi  toki olla väärässäkin. Mutta mun mielestä sellanen "uusi maa, uusi minä"-kakka on kyllä ihan kakkaa. Voihan sitä aina yrittää, ja ulkomaille muutto varmasti muuttaa aina joitain asioita, mutta ei se koko elämää muuta. Tottakai alussa kaikki on uutta ja erilaista, mutta sitte ku  siitä tulee arkipäivää niin siitä vaan tulee arkipäivää. Ei siihen mikään auta. Toki on hetkiä jolloin miettii kuinka ihanaa että joku asia on täällä toisin ku Suomessa. Ja toisinpäin.